Kesä on ainakin näillä korkeuksilla täysin kadoksissa. Eilen jo hetken luulin sen palanneen ja illalla ennen nukkumaanmenoa kastelin kesäkukat reippaalla kädellä ja ajattelin että se riittänee hetkeksi jos sattuu että helteet niitä koettelevat. No eipä mennyt aikaakaan kun kuulin unta odotellessa sateen piiskaavan peltikattoamme, eli toisinsanoen olin tehnyt aivan turhan kastelureissun. Ja nyt kun katselen ulos, ei auringosta näy vilaustakaan. Viime kesä oli sateinen, ja se ei haitannut minua lainkaan, olimme juuri muuttaneet omakotitaloon ja sisällä oli niin paljon puuhaa, etten olisi edes ehtinyt nauttia auronkoisesta kesästä, joten sateen ropistessa oli hyvä syy jäädä sisätöihin. Vaikka itse "pakenin" sadetta sisälle, lapset tekivät aivan päinvastoin, eiväthän he sokerista ole. Voi sitä riemua mikä paistoi kasvoilta kun sai viilettää uudella isolla tontillamme, en raaskinut kieltää. Hetken kävi mielessä, että sairastuvat varmasti vähintään keuhkokuumeeseen, mutta ei niin onneksi käynyt. Kerrostaloelämän jälkeen olin niin tyytyväinen että he viettivät aikaa muuallakin kuin tietokoneen näytön ääressä. Mutta nyt kun tämä uutuuden viehätys on kadonnut ja sää on tällainen, olen miltei raivon partaalla, kuopus on oppinut kävelemään ja hänelle ei todellakaan riitä enää "sisätyöt". Hän haluaisin viilettää pihalla ja sydäntä särkee kun hän koputtelee ulko-oveen pyytäen päästä ulos leikkimään, mutta koska vetta tulee kuin esterin takapuolesta, en todellakaan 1-vuotiasta ulos aio päästää. Joten siis aurinkoa kiitos!